On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt naapurien ilo kansan riemu? — kysynet.
Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.
Miksi tämä kyynele?
Voinko sitä sanoin lausuakaan!… Hänen pukunsa jo näyttää sen.
Puku on … rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä hänet toisen vanginvartian luo.
Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa näin… En tiennyt mitä ajatella… Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?
Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne olivat; mutta niiden kirkkaus … ikuiseen sumuun se oli sammunut.
»Aatto!» — huudahdin minä.
Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.
»Aatto! Jumalan tähden … mitä olet tehnyt?… Mikä on sinun tuohon asemaan saattanut?»