»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan sisästä tullut. — Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.
»Viina?» kerroin minä.
»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.
»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, joka oli hänet Koskelaan tuonut.
Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön tuska. —
Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki — — kaikki, mikä elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa… Ja nyt … kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!
Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli jäähyväissanaa sanomatta. —
»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» — laulaa runoilia. Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön — hänen väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!
Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.
Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! —