Harjakannut juotiin; Matti maksoi.
»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten koira.
»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut humalaan. — —
Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan, rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. —
Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.
Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille. — »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!» — Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.
Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja — ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla lyönyt Jussia vasten suuta.
Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä ympärilleen. — »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. — »Sinä neuvon annoit! Tulet itse kerran minun tilaani!… Sinä, poika, tottelit!»
Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin puheesta.
Ei — sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden, tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua, mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle avuksi.