Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.
Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty; nuppineuloilla pisteltiin häntä.
»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» — rukoili hän turhaan. — »Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa, hyvät pojat!» —
Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla ääneti, nähdä miten hänen veljeänsä pahana pidettiin.
»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti lujassa», nauroivat he.
Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla rauhassa.
»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. — »Kiitoksia! Tiesinhän minä, että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»
Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi heistä yksi. — »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi hän. — »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen markkaa.» — Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»
Kolmas mies pöydän päässä — se, joka todistajaa kysyi — otti lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.
»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että
tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa
Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» — niin puhui lainanottaja, Matti
Nastola.