* * * * *

Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa — sääli häntä! Hän on onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias Jumala.

»Isää viedään.»

Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni, kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.

Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet toisistansa, niin — aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona; mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria, Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö Kreeta vielä — sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka, kun hän läksi — ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa pitivät — ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen sydän, joka onnesta puhui.

Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S—— saarnasi, ja kaunis ja ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.

Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole. S——n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei muistanut — syntiä.

Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli pääsevä mestariksi.

Mutta…