Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti, joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä odottavat. Ja sitten … kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut, kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu — silloin kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön, eläköön kapakka! Semmoinen on se.
Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän »joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava — oli hänellä silloin tapana sanoa.
Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän muisti — ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»
Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.
Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta tuotiin… Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli. Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu, tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista vapauteen.
»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»
Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle — toisten hillitsemättömäksi huviksi.
Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla päähän.
Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.
Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.