»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.
»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»
»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.
»Oi Kreeta, Kreeta!»
Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.
Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!» Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.
* * * * *
Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.» Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori, vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi punaposkiseksi Kreetaksi.
Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta pyytämään lohdutusta. Minä — mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia lohduttaa.
Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli — ja sepä miltei kuolemaa pahempi — Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan. Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon, että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja lapsensa Herran käteen.
»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»
Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu useimmiten vaan — suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta tahi maailman kiitoksesta.