Vanhan pastorin muistelmia

by K. J. Gummerus

Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan, kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää muutamien yksityisten mielessä — elää niin kauan kuin kentiesi puinen risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen levon löytänyt — harvoinpa niinkään kauan —; missä on heidän jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita, joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen ollut supistuneena — näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että jotkut — tuhansista kenties yksi — ovat taistelunsa voitolla päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on pystytetty — hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?

Helsingin suuressa kirkkomaassa, — missä niin monta ylhäistä ja jaloa, niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää — on pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot, joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän — sitä ei enää maailma tiedä. S——n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten — ken kysyisi hänen yksinäistä hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta — silloinkin huomattuna yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi — kätkee ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta — niin olen aprikoinut — osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi… Ja jos niin on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä raskaat patsaat painavat — muistomerkkinä taakasta, jolla hän omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.

Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka loisti hänen kasvoistansa — koko hänen olentonsa puhui sisällisestä rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty, tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin, oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä, jottei sitä jalka surmaisi — tämäkö käsi olisi verta vuodattanut! Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora, murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!

»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli puhe.

Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut … palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan — vaalenematta? Ja kun kerran nuori, uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa, siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?

Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo, minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut, ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen ihmiskunnan kanssa sovitti? — Rikos, josta hän oli tuomittu, oli tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli. Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös: mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja, se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut, sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut. Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas, joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla: »minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat — nehän osottivat paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi. Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja vanhuutta puhuvat hivukset — ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin, että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse. »Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti, kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen omaan itseensä. — —- —

Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»

»Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime pyhänä» — kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt. Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi vielä kummastusta, jota ukon käytös B—— suvun jäseniä kohtaan meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä, muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt, minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni, vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa. Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa… Nyt on arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin yksinkertainen. Se kuuluu: Hän oli viaton; hän kärsi, mitä toisen olisi tullut kärsiä.

»Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo erään hänen esi-isistänsä kapteeni B——n kanssa, Kustaa 10:nen aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen edestänsä — ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina pitänyt, vaan — pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet vielä L—— kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen sukuhautansa S——n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui ja 'kehtasi särkeä B—— suvun aateliset vainajat', ja kuinka 'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä' alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä' kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B—— suvun sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin 'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella tällä osotettiin… Anna anteeksi, veli, että poikkean pois asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja kaikilla S——n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.

»Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa, joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon rusthollarina', nyt omistaa L——n kartanon. Hän onkin isänsä todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa B—— suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä — palveliana. Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on käynyt vaihdoksiin.