»Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni kirje L——n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa. Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan. huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja arvellut, että olen sairas' — alkoi hän. — 'Minä olen sairas, olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut, hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt, sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata.' — Hän vaikeni ja loi kiihkeän silmäyksensä minuun.
»Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä, joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii totuutta.'
»'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun suvustani…' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville seuraavat sanat:
»Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi, olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»
»Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä — joista oli mahdotonta mitään tolkkua saada — rupesin tavailemaan, keskeytti minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni, ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen, että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa, etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden. Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:
»Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella surmasitte … sulhasen ja saatoitte viattoman naisen onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!' Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin, uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö! Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu, kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin. Jumala teitä auttakoon!»
»Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta, monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli — syytön. Oletko moista uhria kuullut?
»Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin, tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, — palvelia isännällensä — ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi, vastasiko hän edes — sitä en tiedä. Te, joka olette minua vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti. Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa, koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi. Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin: 'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani. Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin, kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja kirjeitä — kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta, murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt… Synkkämielinen, mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä — hän kirjeiden kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?… Kuinka kauan siinä kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan, nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä. Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt… Kauan nuhteli minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja Hänelle parhaaksi näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni, käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta. Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon, vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän — oli kova ja uhkaava. Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki… Äkkiä täyttyivät uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'…
»Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen. Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia päiviä, kunnes…»
Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja katkonaisella äänellä jatkoi hän: