»Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka, minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut. Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin, seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä … muuksi kuin näyksi en voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!' kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä … mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte ymmärtää!… Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt… Minä vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi… Sitten läksin kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin…»
»Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa. Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä kuiskattavan… Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut, epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut — kuulin sanottavan. Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi, ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi. En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa silmänräpäyksessä minussa… Paroni istui kirjoituspöydän vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt — paeta. Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä … kunniaa etsimään!… Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut. Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi. Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen. En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin, huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan tähden!…' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien päällikkö… Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi, sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi… Tuo juttu häväistyksestä ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini… Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa. Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen tomullensa!» —
»Oli» — lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa — »oli jo myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja — vaikka ne vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko elämäni levottomaksi… Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?… Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» — Hän vaikeni ja loi kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.
»Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin — sen tunnustan — kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. — 'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', — vastasin minä viimein — 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'
»Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia, pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut, mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…' Te tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön, että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä hänen häpeänsä.'
»Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty, joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on valkeuteen saatettu? — Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään, ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää päällensä. — —
»'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle. Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt. Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi ystävällesi ——»
Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona kotiopettajana oleskelin S——n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään, joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen lepoon — missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa», ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa iso-isänsä häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin sanat:
Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee.
Veljekset.