Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska — Esau ja Jaakoppi, kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen; mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. — Niin yksiluontoisia ei ole nähty — sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.
Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt, istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne Eskon ja Jaskan puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa, Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.
Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.
Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän tuttavistansa havainnut.
Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä, hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa, vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille menestyy — sanottiin — he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse jakaa maatansa.
Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se on!»
Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta; ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.
Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa. Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei koskaan soimannut. — Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi — sanottiin.
He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet naimisiin. — Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät — sanottiin.
Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.