»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:
»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»
»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli ajanut. Se on muuten omituinen juttu… Pietari sai puolipäivän aikana rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on hänellä merkki — oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli, taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt. Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme. Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he, isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»
»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»
»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii, mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»
Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. —
Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.
Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä, joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli noudattanut hänen pyyntöään.
Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut, sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin, oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa kärsinyt.
Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat lähestyneet toisiaan.
Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi, painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.