Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu; ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla vaikuttaa — itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen pelosta joku hillitsi pahoja aikeitaan; monta ei niitä ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili — oliko tämä pahantekiälle parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt, kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »hän on piiskattu», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta — oliko siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi. Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun »pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen onnettomuudestaan syyttää itse isää — »sillä mahdotontahan oli kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» — olisi luullut vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta — omituista — Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen, kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen, löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta, äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä — sitä lienee vaikea sanoa — mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä muutakin asiaa niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa, kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän perästä tuli pahantekiä ilmi — »pikku Pietari!» Hän, josta moniin aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut — tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun puheeni — tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan. Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan. Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka, kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen, isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki… Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä — hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta — siltä ainakin minusta näytti. — Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin … ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla mielellä erosin minä vanhuksesta.

* * * * *

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa. Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.

»Kuka on sairas?» kysyin.

»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.

»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»

»Hän on meillä, meidän pirtissämme… Ja siellä on myös pikku
Pietari…»