Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta, liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos huoneesta.
Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa; se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä, mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»
Omantunnon murheet, vaiko pahat henget — jommatkummat tai molemmat yhteisesti — ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa, mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa» tavoittamaan.
Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840 saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi, mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea. Kiiruhdan mieluummin siihen varkaan, rosvon ja murhaajan elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa ovat.
* * * * *
Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan. Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja — Siperiaan. Hänen koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt, siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä; sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.
Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat, näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle vyölleen. Sitten — sitten sai koko hänen olentonsa taasen tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien luonnissa ei enää leimua ollut.
Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta — kuriin on hän tottunut.»
Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.
* * * * *