Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika, nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään. Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä. Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.
Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan — toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin, näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa: »Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!» Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin. Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä, kuten elohopea, alati liikkuva, ja — milloin missäkin vahinkoa aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa, jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä tämmöinen — hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä — kovuus kylvi rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti kokoonkyhätyn, muuten — vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin! Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä lujempaan juurruttanut.
Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle. Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.
Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi, liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos…? Sanottu ja tehty!
Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä, mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta, minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan, turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä, kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti — selkänsä vielä kihelmöidessä — monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän — herkun, jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.
Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen, joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina uhkaavana lakina, ja että tälläkin tavalla voidaan lapsia vihaan yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.
Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat, sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista mieliharmia — salassa tietysti — missä vaan voi: saattoipa hänelle tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.
Pietari oli saanut hyviä ystäviä — helposti niitä saa — ja näiden parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut »patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki. Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut. Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä viipyä, — alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria »ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen poikansa oli, mutta hän — oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari» täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»
Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten…» — »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista. Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään, huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»
Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.