— Sinä rakastat Emmaa! — sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen vaaloseksi.
— Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni, rakas Hannani!
— Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. — Tule, ehtoo tulee ja pilvet nousevat jo mustana.
— Ja sinä pidät minua murha-miehenä?
Hanna ei ensin sanonut mitään. — Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin olisi herännyt unesta. — Minä! et sinä tiedä mitä teet.
— Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?
— Sinä et tienyt, mitä teit — piti minun sanomaan.
Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.
He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.
— Ha … ha … ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.