— Maija on kuullut puheeni — sanoi Elias.
Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.
Mun veljeni, voi kultainen
Jo lepää muoto multainen
Jo murtunut on sauva,
Mun elämäni katoaa,
Mun hautani jo aukeaa
Ja suopi vihdoin rauhaa!
Mun sydämmeni suruinen,
Mun miekkani on verinen,
Ja sota, surma pauhaa —
Ei kentällä, mun povessaan'
Vaan kuolio kohta ovensa
Mull' avaa, suopi rauhaa.
— Ha … ha … ha … Elias ja Hanna! ha, ha, ha…
VI.
Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt, silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee, toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on 4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen, vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es takaisin.
Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.
Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset — hän on itkenyt.
Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.