— Mitä olen minä onnetoin tehnyt — puhuu hän itsekseen. — Miksi toin minä Emman tänne? Voi minua onnetointa … onnetointa — hän otti kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. — Elias! minun ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä kertaa.
— Hanna! Hanna! — kuului huuto kartanolta.
Hanna hypähti ylös.
— Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.
— Hanna! Hanna, missä sinä olet?
— Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! — Hän läksi käymään kartanolle. — Minä tulen — vastasi hän.
— Mitäs suret, — sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.
— Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin jähdyttämään… Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!
— Hanna! — sanoi Aato — minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.
— Eliaksen! — huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.