— Kohta … tyttö on tehnyt tunnustuksensa … hän on murhanut kaksi ihmistä ennen, luutnantti Lindin ja pastor Arnerin tyttären Ruotsissa.

— Onko hän tunnustanut miksikä niitä murhasi?

— Lind oli ollut hänen rakastajansa, hän oli pettänyt tyttöä ja tyttö kosti — ja pastori Arnerin…

— Se tulee, se tulee, — kuului nyt tuhansien suusta.

Ja Emma tuli.

Hän oli kaunis vielä nytkin; pukunsa oli valkea kuin lumi, jonka päällä käveli. Sivullansa kulki Kruununkylän kappalainen Johan Pihlkaw ja Pietarsaaren Elias Teliin. Emma oli itkenyt; kyyneleet vieryivät vielä poskea myöden.

— Yksi Jumala löytyy, sanoo hän hiljaisella äänellä, ja tätä Jumalaa minä olen vihoittanut … armoa, armoa…

Hän näkee mestaus-lavan, jonka vieressä teloittaja seisoo — hän vapisee.

— Kohta tapaan minä molemmat … Eliaksen ja Aaton… Voi Jumala miksi loit sinä minun? — Vaan kohta selkenee silmänsä ja korkealla äänellä huutaa hän — Jumala löytyy ja minä olen armon saanut, minä tunnen rauhan sydämmessäni, Aaton ja Eliaksen haahmot eivät enää irvistele minulle.

Hän nousee lavalle, silmänsä sidotaan huivilla, päänsä vyöryy…