III.
Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat kätensä yhteen ja huokaa.
— Miten on kanssasi? — kysyi miehensä.
— Nyt on loppu käsissä, — sanoi sairas matalalla äänellä.
— Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, — sanoo ukko ja lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.
— Ja minä! — sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.
Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan tahdo kuolla ja jättää minua?
Hanna puristaa tytön kättä; — Emma! — sanoo hän — mitä vasten minä soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?
— Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?
— Emma! Emma! — torusi Hanna, — sinä tiedät, miten minä rakastan sinua!