Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään — hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni, vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus palaa!
Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle suonut poikia — vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko suuteli häntä itku silmiin. — Sinä olet minun, — sanoo hän ja nostaa silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.
Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin vihdoin paatti pääsi satamaan.
Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.
Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä, pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa, oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen sen ei muuta kuin surua sisältävän — ja niin olikin enimmiten. Hanna, tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti, vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava. Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei koskaan Suomeen rakastanut — ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä. — Hän ei koskaan ollut — ei nuoruudessakaan — mikään kauneus, vaan hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän kärsivällisesti sairaus vuoteella.
Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.
— Hanna! — sanoi äiti — tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.
— Äitini! — vastasi tyttö, — kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu, ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni vaalenee…
— Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni — sanoi äiti. — Hanna! jos minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.
— Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.