— Menkäät … menkäät … rakastakaat toisianne, minäkin olen rakastanut — kuolema vei minun rakkauteni, ha … ha … ha … rakastakaatte … vihaksi rakkaus muuttuu — veli verensä veljen miekalla vuodattaa.
— Kuuletko mitä tyttö sanoo? — kysyi Elias.
— Kuulen, vaan hän on hullu, — vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus kyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.
Veljet lähtivät.
— Ha … ha … ha! — nauroi hullu, — menkäät, tuleehan vielä päivä, jona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla … vaan tuleehan päivä jona syntymä-päiväänne kirootte … ha … ha … ha!
Nämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat miehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät, silmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi metsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä takasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä seuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti — ja paattia me tahdomme seurata.
II.
Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla, Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan, jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi — vaikka verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme — ei levätköön he rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.
Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon silmästä putoavan aavaan mereen.
— Nyt on sauva katkaistu, — sanoi hän — Jumala maatansa unhottanut. Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset — ne totiset — ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset … he eivät huoli. — Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. — Voi onnetoin isänmaa…