— Palatkaamme jo — sanoi toinen nuorukaisista — ne eivät ainakaan tule tänä päivänä enään.
— Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.
— Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on täältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin silmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.
— Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt vuorossani luottaa hänen ennustuksiin.
Aato ei vastanut mitään.
Veljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet. Samat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole vähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen. Iho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi kasvanut — kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut. Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen joukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen; kirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja isänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas; Maija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä toisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme veljekset odottamassa.
— Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa, lähdetään pois.
— Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla … en näe, — virkkoi Elias, kuulematta veljensä puhetta.
— Mitä! missä? … älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita … ei, totta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!
— Viimein tulevat — lausui Aato ja hypähti ilosta.