— Ei hän ollut niin riivattu eilen — sanoi Elias.
— Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa — on kuin onki ja Ilströmin vielä onki; — vastasi Aato.
— Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin kauhistut häntä.
— Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.
— Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat kaikkuen … ha … ha … ha…
Ehtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu rantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä ajatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen likeni.
— Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti lapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa, jota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet sotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä tulet, sinä tulet ajatteli hän.
Aato taasen oli ajatuksillaan metelissä.
Yö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä yksinäisen miehen.
Tämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi, ja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. — Tää on minun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen povessa vaivatulle makuu-siaan. — Hänen himeät silmänsä katselivat rantaa, ne näkivät Veljekset.