Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri vaatemytty mukanaan. — Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:
«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«
«Osaan«, vastasi poika iloisesti.
«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri —selle, joka asuu vastapäätä kirjakauppaa. Kysy vaan majuri —sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«
Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri —s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.
Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä?
Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.
«Oletteko te majuri —s?« kysyi hän.
«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon hän sodassa oli tottunut.
«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«.