Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G—n luo. Hän nauroi mennessään: «Hyvä on alku!«
Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. Anna, Anna parka! —
Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen jyrisi likempänä.
Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G—n asuntoon, tuli häntä vastaan mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.
Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.
* * * * *
Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G—n asunnosta. Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.
Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri —sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.
«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua rahaa.
«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«