«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät — ja neiti Maria! Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! Veljesi Theodor!«
Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.
«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei ollut elämään«.
«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.
«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo aaveita«, nauroi kreivi.
«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.
«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa minun kimppuunsa!«
«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.
«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.
Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus seurasi samassa.