«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.
«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa vastaan«.
Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.
Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo joku sinussa saisi vähän hänkin!«
«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. —
Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.
Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«
Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.
Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan teitä«.
Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä muutamia viinilasia ja jätti seuran.