«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on serkkuni…«
«Helvetissä…«
«Ha, haa! Oikein sanottu! No, — Jumalan haltuun!«
«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
«Mitä nyt! — — Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
«En — etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. — Hyvästi nyt! —
Onnea!«
Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän kulkemaan jupisten itsekseen:
«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» —
Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat paukkuen jyrisivät.