* * * * *
Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän umpeen. — Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
«Raha on hänen elämänsä«.
«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne rikkuvat«.
Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi…
Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle konttaamaan. —
Siinä onkin jo mies.