Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan kynnyksellä. — Vaan silloin…
«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. «Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön… Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku huusi! Vait! — — Ei, ne lähtivät jo«.
Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä takasin.
Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. — Kummallinen näky, kun leimaukset valaisivat näitä molempia!
«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
«Johannes, veljeni!«
Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
Molempain asema oli kummallinen.
«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma aikomuksesi ei onnistunut«.