Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan ensiksi tahtovan ruveta puheelle. — Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia jään?«
«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden käsiinsä«.
»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, että hän olisi surmannut itsensä… Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, olisi hän surmannut itsensä!… Se on pelkkää valhetta«.
«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi kaivaa järviä«.
«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. —
Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. — Meri tuli taasen puheeksi. —
«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää… Minusta on kumma, miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä siellä itse ollut — —?«
«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja paikalla, muuten…« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.