Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. «Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. — «Kävivät«, vastasi Ruhmo. «Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se tulee, joka antaa kastaa itsensä«. — «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. — oikein, Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä olisi nähnyt kotoasi enää«.

— Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät kaikki!« — Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan — ja tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan vettä pojan päähän. — Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« — ja poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. —

Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei tee sinne mieli kenenkään mennä.

Ennen muinoin kävi V—n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo saanut hänet käsiinsä. — Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. — Ja tämä puhe yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja miehiä kulkevan rannoilla. — —

On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. —

Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi puhuimme.

Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? — Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme itsekin.

Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja vaimo. — Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. —

Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.

Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika — Kyösti.