Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! — Sinä voinet arvata, ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. — No, sano, mitä nyt aiot?«
«Minä! — Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan vaiti. — Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee päivämies lepoa — oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«
Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.
Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin olisi unensa viattomuuden? — Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. —
Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. —
Mikä langetti hänen? —
Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. —
Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin maailmassa — taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka leipää huusivat, oli vieras tyttö — oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä kristitty voi.
Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai asiatytön ammatin. — Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa vaikutti. — Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka päivä päivältä yhä eneni.
Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.