Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt vihdoin ruvennut lukemaan.
Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.
Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.
«Tämä nyt on a«, sanoi hän.
«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.
«Ja tämä on p —«.
«P«, kertoi Johannes.
«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.
«P«, vastasi Johannes.
«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.