«A«, sanoi Johannes.
«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«
«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.
«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin maailman loppu tulla«.
— Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä viisaampi. —
Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö rannalle.
«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty mikään«.
Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n — sillä i oli seipään näköinen, jonka päässä varis istui — oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen.
«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.
«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.