«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet näkivät.
Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. — «Hän tulee pyytämään teitä tanssiin«.
«Tulkoon!« vastasi Maria.
«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen tavanneet toisiamme«.
Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria kreivi G—n«.
«Kreivi G—n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt teidän olevan nyt Turussa«.
«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.