Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti Maria, alkaa illan iloa«.
«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä hänestä vapaaksi.
«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi heitä.
«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me miehet emme ymmärrä«.
Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla tämän illan tanssimatta.
«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.