Taikauskoinen.
Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka laskettiin hänen niskoilleen, olla isä — ei ainoastaan isäntä — alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. —
Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna Johannesta.
Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.
«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.
Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. —
«Mikä minun sai matkaan, häh? — Luulen, että minä kuolen«.
Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
«Kuinka niin?«
«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«
«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.