«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen — minua ei sure kukaan. Häh!«
«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«
«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven — enpä kuolisi«.
«Elämänkiven?«
«Niin, elämänki—kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
— Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet… Se tekee
näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden… Häh?
Tiedätte kai siitä?
Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.
«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!… Mietitte paljoko teidän pitää siitä tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« — huusi vääpeli kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.
«Olkaa vaiti!… Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.
«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.
«Olkaa vaiti, hulluttelematta… Kuka on teitä opettanut uskomaan tuollaisia?«