«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.

Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan ahvenen luo.

«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi häntä olemaan vaiti.

Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.

«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.

Vielä kipeämmästi itki poika.

«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.

Ei auttanut.

Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.