Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt — se ei ole tavallista.
Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; — ei sekään ole tavallista. —
Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, jonka kattona taivas on. —
Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. —
Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne tulevat näkyviin. — Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja nyt hän varjona maata mataa.
Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut — on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän melkein koko kesän on ollut.
Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, hän tietää, että — terä vie.
Mitä ajattelee hän? — Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? — Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, että hän on paljon kärsinyt. —