«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni… Mitä minä vaadin?… Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin puolisokseni?«
«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. — — Ja jos nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä tyydytetty!«
«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. —
«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. — —
«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman kuolemasta«.
Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä akkunaverhon.
Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.