Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin ase oli puhkaissut sen.
Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta veitsen vei hän muassaan.
Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa — kosto oli tehty. —
Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.
IX.
Turku palaa.
Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi … hi … hoo!« nauraa hän. —
Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
«Valkea on irti!«