«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi hän haetun, löysi hän Marian.
«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« —
Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! —
— Isäni, minun onneton isäni!« —
«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. «Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on pelastanut, — sinut ja Annan?«
Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. — «Tuossa on pelastajamme!« sanoi hän.
Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa loppui pian.
«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. —
Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.