«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon pelastajaansa. Maria vapisi. — Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? —
Paroonin huulilla kuolivat sanat.
«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. — Outo vieras oli kuullut Annan huudon kadulla: «Majuri —s palaa«. Sitten oli hän tuulen nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
Tunsiko hän vierasta?
Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei ennätä!
Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. — —
«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen nuoren pelastetun naisen.