Kummallinen tapaus häviön keskellä!
Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. —
Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.
XI.
Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.
Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan puutarhassa — ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas ehtineet. —
Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.
Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?
Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät he tutut. —
«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, — sanoo eräs palvelustyttö. «Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän on ennenkin ollut Harmaalassa«.