Kreivi G— oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:
«Hän on talonpoika!»
Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.
Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G— pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.
«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.
Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten riidoista, me vanhat miehet —«.
Kreivi G— tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. — Hän jätti sanaa sanomatta seuran.
«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.
«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.