Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.
Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että kreivi G—n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut pahakseen.
Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan aiheena nuorten miesten välillä? —
Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.
Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.
Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.
Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä.
«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja huomasi, että hän nukkui.
Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.