Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen innostukseni.
"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia", sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot, joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit, joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille, on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan. Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi, etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan, rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen, naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."
Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta. "Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä. Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa, omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen; monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä, soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.
"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella tämän minulle aivan oudon maan elämää.
Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies, kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.
Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.
Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni. Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli, saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.
Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin. Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan. Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa. Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten, ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani, luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen kaupasta.
Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille, pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.
Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin epäluuloisesti. —